27. tammikuuta 2017

Mammajumppaa

En ole liikunnan ammattilainen enkä sen alan minkään sortin asiantuntija. Haluan kuitenkin pohtia täällä blogissa tätä raskausajan liikuntaa aktiivisen liikunnan harrastajan näkökulmasta. Olen aina pitänyt itseäni liikkujana - jopa aktiiviliikkujana, urheilijana. Ja kai olen sitä ollutkin. Pienestä pitäen minua on raahattu eri liikunta-aktiviteettien pariin. Siinä vanhempani tekivät kyllä työvoiton, sillä minä opin oikeasti pitämään liikunnasta. Omaan kilpataustaa hiihdosta, yleisurheilusta, pitkien matkojen juoksusta, voimistelusta ja tanssista. Kaiken lisäksi olen innostunut vuorollani kaikenmoisista liikuntalajeista aina kiipeilystä fitnessharrastukseen. Ja tämä kaikkihan on ollut ainoastaan hyvä asia. Monipuoliset lajit ovat tukeneet hyvin toisiaan ja kunto on pysynyt kohdillaan.

Lähtötilanne ennen raskautta oli se, että urheilin jollain muotoa varmaan viitisen kertaa viikkoon. Kävin salilla ja ryhmäliikuntatunneilla, juoksin, pelasin tennistä ja biitsiä.. Mitä nyt milloinkin sattui päivän ohjelmaan sopimaan. Lisäksi energinen koiralapsi vaati reippaasti lenkitystä. Olin varsin tyytyväinen harrastuksiini ja hamusin vielä lisää tavoitteellisuutta treeneihin. Tosin en tiennyt alkaisiko sitä tosissaan jumppaamaan taas voimisteluporukassa, treenaamaan pitkiä juoksumatkoja, vai bodamaan hauiksia salilla. Anyways hyvin rullasi. Ennätin sopivasti suunnitella palaavani tauon jälkeen voimisteluporukkaankin. Parit voimistelutreenit kävinkin, kunnes tuli raskauden rajoitukset vastaan.

Tässä lenkkeilemässä Teneriffalla autuaan tietämättömänä raskausvaivoista.



  Raskauden myötä asenne liikkumiseen on muuttunut - pakon edessä. Kroppa on muuttunut kaikkea muuta kuin urheilijan vartaloksi, eikä enää päde "mitä enemmän sen parempi"-ajattelu. Pitää miettiä sen oman pakaran kaaren lisäksi vähän sitä kyydissä hyllyvää asukkiakin 😉

Alkuraskaudessa en edes tajunnut olemassa olevan minkäänlaisia raskauden aikaisia liikuntasuosituksia. Suurin kriisi silloin oli, että maha pömpötti katsoessani itseäni salin peilistä. Etenkin hyvin muotoja korostavassa valaistuksessa. Jatkoin samoja lajeja kuin aikaisemminkin, kunnes eksyin netin mammapalstoille lukemaan raskausajan liikunnan rajoituksista. Ai sellaisiakin siis on? Itsehän olin #sporttimammana ajatellut treenailla koko raskauden samaa paahtoa kuin siihenkin mennessä. Onhan Instagrammikin täynnä rasvattomia fitnessmameja.

Ensireaktio suosituksia - tai pitemminkin rajoituksia - lukiessani oli, että herranjestas nyt on käynyt peruuttamatonta vahinkoa sekä minulle että lapselle (esikoistaan odottavan hysteria). Mitä enemmän suosituksia luki, sitä pahemmalta tilanne vaikutti. Uhkaavissa keskustelupalstojen kommenteissa selitettiin suu vaahdossa, kuinka tärkeää on noudattaa sykerajoja ja välttää tiettyjä asentoja, jottei sikiö saisi kehityshäiriöitä. Vastapainoksi luin tutkimuksia, joissa väitettiin että äidin sykkeillä ei ole merkitystä ennen raskausviikkoa 25. Huh, ehkä on mahdollista pelastaa tilanne. 

Totuutta asiasta en vieläkään tiedä, mutta hurjalla 27. raskausviikon kokemuksella sanoisin että Arvon odottava äiti, kuuntele itseäsi, älä panikoi. Lapsen ja äidin terveys toki on kokoajan etusijalla, eikä sillä pidä ikinä leikkiä. Neuvolan tädit, sen enempää kuin lääkäritkään, eivät ole ottaneet kantaa asiaan. Toki selvästi riskialttiit lajit kannattaa unohtaa heti alkuunsa, ihan jo omantunnon tuskien helpottamiseksi. Tällaisina lajeina pidän kaikkia putoamis- ja kaatumisalttiita lajeja, tai esimerkiksi lajeja joissa voi saada kovia iskuja mahan alueelle. Jos jossakin osa-alueessa olen liikkujana raskausaikana kehittynyt, on se ehdottomasti itsensä kuuntelu. Jos ei tunnu hyvältä, ei kannata väkisin yrittää. Harvoin se hampaat irvessä pahalla mielellä runttaaminen on aiemmassakaan elämässä auttanut. En tietenkään siltikään ole siitä ikinä luopunut. Sitähän voisi vaikka kunto romahtaa yhden väliin jääneen treenin vuoksi. Nyt olen oppinut treenaamaan aidosti mukavuusalueella, ja huomannut että sekin välillä riittää vallan mainiosti. 

Alkuraskaus tosiaan meni kuin siivillä. En juurikaan kärsinyt ikävistä oireista ja jatkoin kuntosalilla käyntiä, ryhmäliikuntatunteja, juoksua, ja jopa kovia porrastreenejä. Tampereella opiskellessa oli mahtavat mahdollisuudet jumppailla yliopiston salilla, joten treeneille löytyi aikaa vaikka keskeltä koulupäivää. Talven tullessa käytiin poikaystävän kanssa hiihtämässä ja Teneriffan lomalla otettiin ilo irti mahtavista tennispuitteista. Joulukuussa raskaus kuitenkin laittoi minut tottelemaan rajoituksia väkipakolla. Aloin kärsimään rajuista kivuista ja supistuksista. Jouduin jopa pari kertaa "tutustumaan" synnytyslaitokselle, ja sain käskyn höllätä tahtia. Päädyin myös jäämään pois opiskeluista suunniteltua aiemmin, jotta pystyin muuttamaan Ouluun saman katon alle poikaystäväni kanssa. 



Entiseen tapaan ei voinut jatkaa ja piti alkaa miettimään uusia raskauden ajan liikuntamuotoja . Neuvolassa kannustettiin kaikesta huolimatta liikkumaan säännöllisesti, jotta kunto ei romahtaisi ja rouva palaisi yläkäyriltä alemmas. Ehh.. 😅😂 Eli nyt kun pakotin itseni lepoon muutamaksi viikoksi, niin heti tuli palautetta että varoppas lihomista. Näin sen ainakin ensialkuun tulkitsin.. Toki muistan jo omilta ammoisilta (vuoden takaisilta) neuvolaharjoittelun ajoiltani sen, että painonhallinta on tärkeää. Mutta hei silti, minähän hölläsin vaan pari viikkoa... Nyt olen kuitenkin vannonut pitkien rentouttavien lenkki+venyttelyt kombojen nimeen. Lisäksi olen tehnyt maltillisia kotijumppia, jotka ovat näyttäneet esimerkiksi seuraavanlaisilta:

1. Punnerruksia (ojentaja, rinta)
2. Kyykkyjä (leveitä, maltillisia)
3.Pohkeita (varpaille nousu, päkijät matalaalla korokkeella)
4.Kylkilihakset (seisaallaan sivuille taivuttaen, pieni paino toisessa kädessä)
5.Selän ojennus (pilateksesta tuttu vastakkaisen käden ja jalan ojennus konttausasennosta)

Näissäkin jumpissa tahti on ollut rento, enkä ole kertaakaan pakottanut liikeratoja tai toistomääriä. Tuttu liikunnanohjaaja kannusti että käy vaikka 15 min kävelemässä, sekin on ihan hyvä! 
Nyt siis katsellaan menoa rauhassa, ja nautitaan siitä että saa olla paljon kotona sekä keskittyä kaikkeen muuhun kuin liikuntaan. Tämä on kuitenkin ainutlaatuista aikaa elämässä. Ja kyllä, pelko siitä, että jokin menee vikaan, hiipii mieleeni aika ajoin. Vaikkakaan eihän pelkääminen mitään auta. Voi vain toivoa parasta ja yrittää rentouttaa mieltään. Sekin on yllättävän vaikeaa, vaikka tietää itsekin ajattelevansa todella kaavamaisen typerästi.  Sitä on ilmeisesti niin urautunut omiin harrastuksiinsa.

Lisäksi on päivittäin pakko käydä lenkkeilemässä energisen koiralapsen kanssa. Tässä ehdoton edellytys ovat olleet Icebugin nastalenkkarit. Ilman nastoja ei tuolla luistinrataa muistuttavalla kävelytiellä uskaltaisi tämän pötsin kanssa urheilla. Etenkin kun Tiia-koira ei ole siitä heiveröisimmästä päästä. Lisäksi neito on saanut nauttia tavallista enemmän koirapuistoilusta. 




Kovasti olen haaveillut myös muunmuassa uinnin aloittamisesta. Se olisi ilmeisen armollinen vaihtoehto tälle ruumiinrakenteelle. Lisäksi olen kaipaillut varsinaisia mammajumppia, mutta niitä ei ole tullut vastaan muualla kuin isoissa liikuntakeskuksissa. Tärkeintä kuitenkin on että vauvalla ja itselläni on hyvä olla, ja että selvittäisiin ilman ylimääräisiä mutkia matkassa.


Ihan oma lukunsa on sitten se miten tasapainotella ruokavalion avulla. Jätetään se aihe kuitenkin odottamaan omaa postaustaan.


  Olisiko teillä hyviä vinkkejä raskauden aikaiseen liikuntaan? Onko jollakin muullakin vaikeuksia kultaisen keskitien löytämisessä? Miten olla lösähtämättä sohvalle, kun raskaus alkaa tosissaan rajottaa liikuntamahdollisuuksia? 

1 kommentti: